Katsoin eilen illalla pätkän dokumenttia, jossa kaksi miestä valitsivat toimintansa kohteeksi maailman vääryyksistä tehdasräjähdyksen, joka vaikutti tuhansien intialaisten elämään 1984.
Nämä miehet nostivat menneen tapahtuman uutisotsikoihin onnettomuuden 20-vuotispäivänä. He ottivat kantaa siihen tapaan, jolla amerikkalainen suuryritys DOV jätti aikanaan intialaiset selviytymään tehtaallaan sattuneesta onnettomuudesta maksaen dokumentin mukaan vain näennäisen korvauksen ihmishengistä ja menetetystä terveydestä.
Ohjelman aikana ehdin kummastella sekä yrityksen riskien kartoitusta (ihmishenget vs raha) sekä tapaa, jolla yrityksen osakkeenomistajat närkästyivät luullessaan yrityksen toimivan moraalisesti oikein (valheellinen lupaus kattavista vahingonkorvauksista). Minä, joka säästän vähistä rahoistani joka kuukausi tukeakseni eettisesti toimivia yrityksiä, en ymmärrä tätä sokeaa ahneutta.
Eettisenkin yrityksen tarkoitus on tuottaa voittoa, muttei sentään hinnalla millä hyvänsä. Elämän suojeleminen voittaa ahneuden markkinat.
Tästä voikin tehdä mukavan aasinsillan paikalliseen yrittäjyyteen. Meiltä mäntsäläläisiltä odotetaan kotipaikkauskollisuutta – että teemme ostoksemme kotikunnassa. Me osaamme kyllä kilpailuttaa tarvitsemamme tuotteet, mutta moni taitaa olla valmis maksamaan vaikka vähän enemmän, ettei tarvitse lähteä kauppaan kauemmas. Vähän enemmän ei kuitenkaan tarkoita kymmeniä euroja.
Pidetään ahneus kurissa kassakoneen molemmilla puolilla ja kysellään välillä yrittäjiltä, mistä he tuotteensa hankkivat. Pohditaan kukin tykönämme, kuinka eettisiä meidän halvat hankintamme ovat työn tekijän näkökulmastakin. Joskus kannattaa maksaa enemmän, joskus taas äänestää jaloillaan.
Eilisen dokumentin jälkeen olen entistä vakuuttunempi siitä, että vapaa markkinatalous ei ole vain hyvä. Missä ahneus kukoistaa, sieltä on hyvyys kaukana.
Popularity: 79% [?]
Vihreät