Subjektiivinen päivähoito-oikeus on myllerryksessä. Uusi hallitus on esittänyt nollamaksuluokan lakkauttamista kokopäivähoidolta. Monen mielestä esitys on huono. Tosiasiassa en usko lainkaan, että nollamaksuluokka vedettäisiin kokonaisuudessaan pois. Kyseessä täytyy olla jokin yhdistelmä, jossa ensisijaisesti tarjotaan perheille puolipäivähoitoa tai muuta vastaavaa keveämpää hoitomallia silloin jos toinen tai molemmat perheen vanhemmat ovat kotona.

Sosiaalisin syin on päivähoitoa saanut ajalla ennen subjektiivista päivähoito-oikeuttakin, joten se ei tule olemaan mikään uusi juttu. Kokopäivähoito on lapsille raskasta ja kunnalle kallista hoitoa. Siitä emme mihinkään pääse. Emmekä siitäkään, että pieni prosentti vanhempia kokee omien lasten hoidon vastenmieliseksi tai ylenmäärin vaikeaksi asiaksi. Näiden resurssien puitteissa pitää kuitenkin toimia.

Oma kokemukseni kolmen lapsen myötä on se, että lasten kotihoito hidastaa opiskelua jonkin verran. Se myös hankaloittaa työnhakua. Puolipäivähoito helpottaa näistä kumpaakin siinä määrin, että sitä soisi vanhempien käyttävän enemmänkin. Kuntien pitäisi myös panostaa keveiden päivähoitomallien kehittelyyn ja lakata tarjoamasta kokopäivähoitoa ensisijaisena hoitomuotona. Sen pitäisi kaikkien tutkimusten valossa olla viimesijainen hoitomuoto.

Päivähoidon laskutusperiaatteen pitäisi noudattaa todellisen käytön mukaista laskutusta. Mitä enemmän lapsi on kotona, sitä pienempi olisi hoitolasku.  Lasten hoito maksaa aina jotakin, hoidetaan lapsia sitten kotona tai kodin ulkopuolella. Tänään kotihoitoperheet kantavat suuremmantaloudellisen taakan kuin päivähoitoa käyttävät perheet. Mielestäni tätä kustannustenjakoa pitää tasoittaa, mutta ei köyhdyttämällä köyhiä entisestään, vaan miettimällä uusiksi koko lasten päivähoidon käytänteet.

Päivähoidon maksimiryhmäkoko, 3+ perheiden toimeentulo ja asumisen hinta ovat asioita, joilla on suurta merkitystä kaikille lapsiperheille. Sen sijaan nollamaksuluokasta keskusteleminen koskettaa vain osaa perheistä.

Popularity: 4% [?]

Sain komennuksen polkata (eli blogata eli kirjoittaa nettipäiväkirjaan) teille eilispäivän Hesarissa olleesta lastenpsykiatrian professorin, Pienten lasten mielenterveyden maailmanjärjestön puheenjohtajan ja Mannerheimin lastenssuojeluliiton puheenjohtajan Tuula Tammisen ja Suomen Lääkäriliiton puheenjohtajan Heikki Pälveen vieraskynäkirjoituksesta. Otsikko kuului näin: Alle kolmevuotiaat lapset on voitava hoitaa kotona.

Luettuani artikkelin painottaisin kovasti sanaa VOITAVA. Sillä se ei saa olla yhtään sen suurempi pakko kuin päivähoito kodin ulkopuolellakaan. Yhteiskunta suhtautuu kaksijakoisesti tähän ongelmaan. Tilanne on tuttu ilmastonmuutosta käsittelevistä keskusteluista. Tutkijat (tässä tapauksessa lastenpsykiatriaan erikoistuneet tutkijat) ovat puhuneet pitkään ja hartaasti kotihoidon puolesta alle kolmivuotiaiden elämässä. Kotihoidosta siksi, että se luo mahdollisuuden pitkiin hoitosuhteisiin, jotka ovat taaperolle ensiarvoisen tärkeitä. Myös siksi, että taaperoiden sairastelu on sekä haitallista heille että kallista ja ikävää yhteiskunnalle. Siitä huolimatta, että me tiedämme kaikki nämä argumentit, lasten kotihoito on lähes kriminalisoitu. Rangaistus kotihoitovuosista on ainakin kova. Palkintokin on mahtava, mutta se siirtyy suoraan seuraavalle sukupolvelle.

Kun esikoinen oli pieni ja teki opiskelujeni aikana mittavan päiväkotiuran, hänen hoitosuhteensa vaihtuivat vuosittain. Vain pari lasta muistan olleen samassa ryhmässä alusta alkaen. Joka syksy tutustuttiin uusin hoitajiin ja uusiin lapsiin. Se oli mielestäni silloin aika hurjaa.

Tyttäret aloittivat puolipäiväisen hoitouransa viime syksynä. Eskarin hoitajat eivät muutu, mutta “nelkkarin” eli nelivuotiaan ryhmässä hoitajat vaihtuvat nopeammin kuin minä opin nimiä. (ok, en ole haka nimimuistissa). Mielenkiintoiseksi asian tekee sekin, ettei lapsikaan opi tuntemaan kaikkia tuuraajia. On tottakai äitiyslomia ja sairaslomia, vuosilomia ja muita, mutta lapsen kohdalla on erittäin haastavaa jos päiväkodissa on jatkuvasti avointen ovien meininki. Meidän päiväkotimme on suoraan sanottuna loistava! Ja henkilökunta tekee 100% parhaansa, sitä en hiukkaakaan epäile. En vain pidä siitä, että en millään opi tuntemaan aikuisia, joiden seurassa lapseni viettää aikaansa. Hän on puolipäiväisenä, joten ongelma ei ole suuri. Vaan jos hän viettäisi suurimman osan vireilläoloajastaan alati vaihtuvien ihmisten seurassa, niin kenelle hän kertoisi, että on ikävä kotiin tai että sieluun sattuu kun toiset nauraa?

Provosoinko? Ehkä hieman. Jos lapset halutaan hoitaa päiväkodeissa, niihin pitää saada sellainen meininki, että pikkuvauvakin (10 kk) selviää siitä ilman stressiä. Tämä tarkoittaa pieniä ryhmäkokoja, pysyviä hoitajia, vakiosijaisia. Se tarkoittaa paljon rahaa! Jos halutaan, että pikkulapsia hoidetaan kotona, pitää se tehdä aidosti mahdolliseksi. Nykyisellä tukitasolla siihen ei ole keskituloisella perheellä varaa. Tämäkin tarkoittaa taloudellista panostamista.

Kaikki puolueet hokevat ääni käheänä, että lapsissa on tulevaisuus. Näinkö me hoidamme tulevaisuuttamme?

Kotihoito on yksi hoitomuoto muiden joukossa. Tukea on lisättävä alle kolmivuotiaiden kotihoitoon. On lisättävä erilaisia hoitomuotoja, jotka mahdollistavat lasten lyhyemmät hoitopäivät. Vanhempien on osattava jakaa hoitovastuunsa ja kotona hoivatyötä tekevälle on taattava riittävä toimeentulo. Sosiaalitapaukset on hoidettava sosiaalipoliittisin menetelmin, sillä joidenkin ongelmista ei saa rangaista kaikkia. Kotihoito ei aina tarkoita omien vanhempien antamaa hoitoa, kotiinsa voi palkata yksityisen hoidon tuen turvin hoitajan, jos sellaisen löytää ja siihen on halua. Tähänkin voisi vanhempia kannustaa.

- Susanna Salokannel, Vihreiden uusmaalainen kansanedustajaehdokas nro 67

Popularity: 6% [?]

Vaikka aihe tuntuu minusta jo lähes loppuunkalutulta, haluan silti palata tähän itsellenikin läheiseen aiheeseen. Jouduin nimittäin jossain vaalikoneessa vastaamaan kysymykseen pitäisikö lasten subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttua. Pitkän ja ankaran pohdinnan jälkeen totesin, että pitäisi.

Ajalla ennen subjektiivista päivähoito-oikeutta lapset pääsivät hoitoon yhtä lailla. Käytännössä mikään ei ole muuttunut, vain käsityksissä ja asenteissa on tapahtunut muutos. Mielestäni olisi kohtuullista katsoa mihin tämä laki on meitä johtanut.

Työttömän työnhakijan lapset pääsevät ja pääsivät hoitoon lyhyelläkin vartoitusajalla – siinä käytetään ja on käytetty tarveharkintaa. Totta on, että hoitopaikka ei saata olla aivan vieressä tai sitä ei voi valita, ei nyt eikä ennen em. lakia.

Lasten hoitopaikoista on tehty naisten asia. On naisten etu, että lapsilla on hoitopaikka. Miten niin? Onhan se toki miestenkin asia, eikö vain? Jos molemmilla vanhemmilla on työtä tai opiskelut kesken, lapsella on hoitopaikka yhteiskunnan toimesta. Myös miehillä on oikeus ja velvollisuus huolehtia lastensa hyvinvoinnista, siis muustakin kuin taloudellisesta osasta hyvinvointia. Lähipiirissäni on monta hyvää esimerkkiä isistä, jotka hoitavat taaperoitaan. Haastaisinkin äidin ensisijaisuuden taaperoiden hoitamisessa.
Pitääkö mielestäni kaikkien työttömien hoitaa lapsensa itse ja keksiä jokaisen työhaastattelun ajaksi uusi hoitopaikka? Ei,  mutta voisiko siinä kenties käyttää tarveharkintaa? Omat kokemukseni aktiivisena työnhakijana ovat sellaiset, että lapset eivät tarvitse viikon jokaiselle päivälle kokopäivähoitoa. Tässä tullaankin taas erilaisten hoitomuotojen ja -aikojen kirjoon. Onko meillä riittävästi erilaisia hoitomahdollisuuksia tarjolla?
Miksi puutun ihmisten elämään ja valintoihin? Mitä se minulle kuuluu? Koska kunnallisena luottamushenkilönä tiedän kuinka vähissä todelliset resurssit; työntekijät ja rahat ovat kunnissa. Voimmeko me aidosti antaa laadukasta hoitoa niille, jotka sitä todella kipästi tarvitsevat, vai vaadimmeko laadukkaita palveluita kaikille miettimättä mistä ne rahat tulevat?

Toinen asia liittyy niihin perheisiin, jotka haluaisivat hoitaa lapset kotona, mutta eivät saa siihen riittävästi tukea. Koska meidän täytyy taata jokaiselle lapselle hoitopaikka, joudumme rakentamaan niin paljon seiniä ja palkkaamaan hoitajia, ettei riitä rahaa tukemaan tätä edullisempaa hoitomallia. Mielestäni se ei lisää tasa-arvoa perheiden välillä.

- Susanna

Popularity: 3% [?]

Kotiäidit rumentavat Suomen tilastoja. Netlarissa julkistetaan uusinta tilastotietoa suomalaisäitien kotihoitomyönteisyydestä. Onhan se totta, että meidän kotiäitien joukossa on monenlaista kadun tallaajaa, myös alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiä. Muistaakseni ihan 5 %. Sen määrän takia kannattaakin epäillä äitejä epäkelvoiksi hoitamaan lapsiaan. OLEN provosoitunut!

Olen aivan samaa mieltä siitä, että kotiäitiys on taloudellinen uhka lapsiaan kotona hoitavalle vanhemmalle. Eritoten tietysti naisille, sillä suomalaismiehet jäävät ankarasti jälkeen muista pohjoismaisista veljistään olemalla mahdollisimman lyhyen ajan (jos ollenkaan) isyyslomalla. Nyt käydään pian 100-vuotista sotaa äidin paikasta. Missä enemmistön mielestä on äidin paikka, ei totta vieköön ratkaise mitään.

Naisilla ja miehillä tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet hoitaa lapsiaan ja tehdä työtä. Pieni ongelma on siinä, että miesten(-kään) hoitouraa ei katsota kovin hyvällä silmällä etenkään miesvaltaisissa suurissa yrityksissä. Turha kierrellä: meillä on hyvät lait ja ajatus niiden takana. Toteutus vain ei toimi. Vanhemmat eivät voi olla kotona lastensa kanssa kuten haluaisivat, vaan heille tarjotaan firman sisällä huonompaa työtä huonommalla palkalla, jos eivät muuten usko. TÖIHIN SIITÄ! Lasten hoitaminen on työtä vain jos siihen on koulutus, lapset eivät ole omia ja siitä työstä maksetaan palkkaa. Muutoin se on vanhempain”vapaata” ja lomaa Todellisesta Työstä. Jepjep.

Saavatko vanhemmat sitten jakaa lastenhoitoa? Tuskin. Käytännössä Suomessa voi tehdä vain kokopäivätyötä ja pitää lapsia vain kokopäivähoidossa. Se on kulttuurisidonnainen juttu. Meillä tehdään aina kaikkea joko kokonaan tai ei ollenkaan. Harvassa perheessä pystytään jakamaan lastenhoito kaikkia tyydyttävällä tavalla. Lapset kuulemma sopeutuvat.

Kun nyt olen provosoituneessa tilassa, provosoin vähän muitakin sanomalla, että minusta miehet, jotka eivät jää kotiin hoitamaan lapsiaan osoittavat pelkuruutta. Milloin lasten hyvinvoinnista huolehtiminen on annettu äitien ensisijaiseksi tehtäväksi? Raamatun kirjoittamisen aikaan? Vieläkö elämme samanlaisessa kulttuurissa vai onko tapahtunut jonkinlaista kehittymistä?

Jos isät ottaisivat haasteen vastaan ja jäisivät imetyksen jälkeen hoitamaan jälkikasvuaan, siihen olisi isien työnantajienkin vain pakko sopeutua. Aivan kuten äitien työnantajat ovat joutuneet tekemään. Joku psykologi sanoi, että jokainen kuukausi, jonka taapero saa varttua kotona, on lapsen eduksi (hän puhui tietysti ns normaaliperheestä). Siis jokainen kuukausi, jonka isä voi “uhrata” omasta urastaan taaperon hoitamiselle, on panostus tulevaisuuteen. Tietysti sillä varauksella, että isä ei ole alkoholisti, väkivaltainen eikä riippuvainen huumeista. Äitien on paras kadota kotoa työmaailmaan, ettei pitkän hoitouran jälkeen miehen ottaessa avioeron tai kuollessa, jäisi jopa köyhyyteen. Tämähän oli kirjoituksen viesti. Ei tietenkään se, että yhteiskunnan tulisi suojella myös kotiäitejä esim. erotilanteessa jakamalla puolison eläkekertymä kotihoitovuosien ajalta, kuten asia on ratkaistu Keski-Euroopassa.

Minä ymmärrän kyllä, että professorit ja muut kohtuullisen hyvää palkkaa nauttivat ihmiset ovat huolissaan meistä kotiäideistä. Niin minäkin olen, mutta ratkaisut eivät ole niin yksinkertaisia kuin voisi ulkopuolelta näyttää. Vanhemmuuden mukana tulee aimo annos syyllisyyttä. Tekee mitä vain, aina on syyllinen jonkin toisen asian tekemättömyyteen. Niin on tässäkin asiassa. Mitähän tapahtuisi, jos yhteiskunnan taholta löysättäisiin hieman ja nähtisiin erilaisiin lastenhoitomuotoihin sisältyvien riskien lisäksi niiden edut?

Työntekijän jäädessä pidemmäksi aikaa kotiin hoitamaan lasta palkataan sijainen. Siitä syntyy jonkin verran kuluja, mutta huomatkaa, että sijainenkin saa silloin työkokemusta. Järjestely ei ole siis kauhean väärä ketään kohtaan. Isätkin ovat korvaamattomia vain kotonaan.

Ugh, olen puhunut ; )

Susanna

Popularity: 2% [?]

Hesarissa on kyselty päiväkotien johtajien mielipidettä päivähoito-oikeuden rajoituksiin. On käynyt juuri niin kuin pienemmässä piirissä on puhuttu jo jonkin aikaa. Subjektiivinen päivähoito-oikeus ei ole tuonut mukanaan vain hyviä asioita. Osa vanhemmista kuvittelee, että lasten pääasiallinen paikka on päiväkoti tai hoitopaikka silloinkin kun vanhempi on kotona loman, työttömyyden tai pienemmän sisaruksen kanssa. Miksi pienenkin lapsen pitäisi olla kokopäivähoidossa silloin, kun toinen tai molemmat vanhemmista on kotona? Miksi vanhemmat eivät puolita hoitopäivää tai siirry kokonaan kotihoitoperheeksi? Koska meiltä puuttuu järkevä ja taloudellisesti kiinnostava vaihtoehto!

On oikeasti rankkaa olla kotona pienten lasten kanssa. Se on taloudellisesti ja sosiaalisesti kovaa hommaa, eikä sitä kevennä hiukkaakaan muumimaammamaiset odotukset, joita mediakin ruokkii mielellään. Kuinka moni kotivanhempi oikeasti on pullantuoksuinen? Odotusten ja toteutusten ristiriita on jäytävä. Helpotusta asiaan toisi leikkipuistotoiminta, erilaiset kerhot yms. jotka kestävät muutaman tunnin ja maksavat kohtuullisen vähän. Isompi sisarus saa ystäviä ja toimintaa ja vanhempi levätä pienemmän aamupäiväunien ajan. Se palvelisi kaikkia osapuolia ja olisi kokopäivähoitoa taloudellisempi vaihtoehto niin perheille kuin kunnillekin.

Lisäetuna kokopäiväpaikkoja olisi tarjolla niitä todella kipeästi tarvitseville työssäkäyvien vanhempien lapsille.

- Susanna

Popularity: 1% [?]

Koska aiemmin esitettiin toive korvapuustivallankumouksen esittämisestä uudelleen, niin päivitetään historiaa niiltä osin.

Jäljet johtavat vuoteen 2002, jolloin heräsin aivan liian myöhään tajuamaan sen, että meidän perheemme kuuluu Kirkkonummella maksettavan kotihoidontuen kuntalisän pariin. Kun vielä samassa rysäyksessä kävi ilmi sekin, että sitä ollaan lakkauttamassa, mitta ylittyi. Kuntalisästä ei tiedotettu aktiivisesti (kuinkahan monelta se jäi hakematta), eikä sitä maksettu takautuvasti. Tästä käytiin hallinto-oikeudessakin keskustelua. Ihminen on lainsuojaton kuntalisän kanssa. Koska se on vapaaehtoinen lisä, sitä eivät sido ilmeisesti mitkään eettiset periaatteet. Siksi sen lakkauttamisellakin voidaan pelotella kotihoitoperheitä vuosittain.

Provosoiduin riittävästi ja päädyin yhdeksi korvapuusteja leiponeeksi ja yksittäispakanneeksi äidiksi muiden perheellisten tavoin. Jaoimme Kirkkonummen torilla näitä korvapuusteja näyttävästi loppuvuodesta 2002 valtuuston kokouksen alla valtuutetuille. Tilannetta seurasi sekä paikallislehti että poliisi. Olimme tosissamme ja silloin voitimme yhden erän. Se vaati paljon lehtikirjoittelua mutta poiki mahtavan me-hengen. Kirkkonummella perustettiin silloin Lapsiperheiden Etujärjestön Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon paikallinen toimintaryhmä – KirSI-Lape.

Aktiivisuus poiki sekä kotisivut (edellä) että Yahoo-groupsiin keskustelupalstan, jonka kautta mm. tieto kuntalisäasian kulloisestakin tilanteesta on saavuttanut kiinnostuneet. KirSIn toimintaa on jatkunut siis jo neljä vuotta ja edelleen lähes vuosittain joudutaan tarkkailemaan kuntalisän etenemistä esityksissä.

Muutettuani Mäntsälään 2004 alkuvuodesta olen seurannut Kirkkonummen politiikkaa ja toivon, että sielläkin lasten kotihoidolle annetaan sille kuuluva rauha. Ja perustetaan niitä avoimia päiväkoteja, joista on ollut puhetta jo vuosien ajan.

- Susanna

Popularity: 2% [?]