Osallistuminen Mäntsälän Teatterin evakkotarinoita tarjoavaan näytelmään “Ilo pintaa vaik sydän märkänis” avasi pohdintojen pohjattoman arkun.

Oman kodin, maan ja kulttuurin tai perinnön jättäminen sodan jalkoihin on raju ja repivä koko elämää varjostava tapahtuma. Kuten näytelmässä opimme, osa karjalaisista on edelleen evakkomatkalla.

Entä sitten tämän päivän evakot? Ne ihmiset, jotka tulevat vieraaseen maahan rahattomina, paperittomina, suvuttomina. He, jotka ovat vailla turvaverkkoja, alttiina hyväksikäytölle ja kohtuuttomassa hädässä. Kysymys kuuluu: miten me saisimme heidät mukaan rakentamaan tätä yhteiskuntaa? 1940 -luvulla Suomessa onnistuttiin asuttamaan 400 000 evakkoa. Tämän päivän pakolaismäärät ovat huomattavasti pienempiä.

Eilisen Hesarissa oli sivun artikkeli eurooppalaisista muureista, joita ei ole vieläkään purettu. Nämä muurit estävät mm. turkkilaisten maahanmuuttajien sopeutumisen Saksaan ja paperittomien ulkomaalaisten pyörittämisen harmaan talouden rattaissa jopa Ruotsin kaltaisessa lintukodossa.

On helppo ymmärtää, että meidän tulee auttaa Suomeen saapuvia ihmisiä sopeutumaan meidän yhteiskuntaamme. Mutta kuinka me itse sopeudumme monikulttuurisuuteen? (Niinkuin suomalaisuus olisi koskaan koostunut vain yhdestä kulttuurista…)

Palataanpa ajassa taaksepäin. Ennen toista maailmansotaa suomalaiset mielsivät itsensä heimoiksi. Minulle sana “heimo” tuo mieleen afrikkalaiset heimot, mutta niinpä täälläkin vielä 70 vuotta sitten eroteltiin ihmisiä karjalaisiksi, savolaisiksi, lappilaisiksi, pohjalaisiksi, hämäläisiksi ja niin edelleen. Kuuluisa talvisodan henki yhdisti heimot. Se oli jatkumoa kansallisromantiikan aikaan 1800 -luvulla luodulle idealle suomalaisuudesta.

En minä voi väittää, että ajattelisin kaikista asioista kuten jokainen suomalainen. Eihän sellaista asiaa olekaan, josta me olisimme samanmielisiä kaikkien kanssa. Jo ihan “perussuomalaisten” kesken (enkä tarkoita puoluetta) vallitsee suuria erimielisyyksiä monista asioista. Näkemyserot turkistarhauksesta tai tuotantoeläinten hyvinvoinnin merkityksestä toimivat varmasti hyvinä esimerkkeinä.

Uskallan jopa väittää, että on olemassa uussuomalaisia, joiden kanssa minulla on enemmän yhteistä kuin monen perussuomalaisen (enkä vieläkään tarkoita puoluetta).

Rakenteita uudistamaan

Jatkosodan jälkeen oli kiire saada yhteiskuntarauha ja sodan jälkeinen Suomi jaloilleen. Se tapahtui tukemalla ihmisiä niin työssä kuin sen ulkopuolella.

Maahanmuuttaja voi näyttää ja käyttäytyä (edit: vieraalta), mutta samat perustarpeet hänelläkin on. Saada oppia kieli, saada mahdollisuus työhön, säilyttää itsenäisyys ja siihen liittyvä oma arvo.

Miten me voimme parantaa yhteiskuntaa, jotta nämä samat tarpeet tulevat tyydytetyiksi jokaisen Suomessa asuvan kohdalla? Pitää olla tarjolla monenlaista opetusta ja pitää uskaltaa myös edellyttää kielen oppimista. Meidän täytyy myös katsoa rohkeasti peiliin: kaikki meidänkään käytäntömme eivät kukoista. Muukalaisviha, joka kumpuaa vieraan pelosta, nostaa päätään. Pelko synnyttää pelkoa, ei mitään muuta.

Ollaan rohkeita, otetaan vastaan, autetaan ja tullaan autetuiksi. Ei se ollut ennenkään mahdotonta. Globalisaatio eli maapalloistuminen johtaa väistämättä maiden rajojen merkityksen vähenemiseen. Samalla se johtaa vastuualueen kasvamiseen. Me emme voi olla huolissamme vain suomalaisten tai Suomen menestyksestä. On yhä enenevissä määrin kannettava vastuuta myös muista yhdessä heidän kanssaan.

Joku näkee tämän uhkana, minä rikkautena. Kun kaikki voivat hyvin, tarve väkivallalle ja ahneudelle vähenee.

Rauhaa vuodelle 2010!