Kun syöttää googleen sanat “Globaali vastuu”, törmää mitä mielenkiintoisempiin linkkeihin.
Puhutaan sitten ruokakriisistä, kansainvälisyyskasvatuksesta tai maanpuolustuksesta, jäljet johtavat globaaliin vastuuseen. Minä sanoisin sen suomeksi “maailmanlaajuiseen yhteisvastuuseen”. Yhteisvastuu mielletään helposti koskemaan ihmistä maapallon toisella laidalla, toisessa maassa tai kunnassa, mutta koskee se myös omaa lähipiiriä. Puolisoa, sukulaisia, naapureita ja ystäviä.
Olen blogissani aiemminkin maininnut, että lähipiirini sisältää enemmän saippuaoopperan tunnusmerkkejä kuin Kupla koskaan tai edes Kauniit ja Rohkeat. Ei tarvitse avata BB:tä tietääkseen, että ihminen on ihminen; heikko ja johdateltavissa. Helposti hetken vietävissä. Ja kuitenkin rakas, viisas ja kömpelyydessään suloinen.
Tähän ikään, jota on ja ei ole paljon, olen tehnyt paljon tyhmyyksiä ja ollut monien tyhmyyksien kohteena. Hetki on saanut otteen, paniikki pistänyt käsittämättömiä tapahtumaketjuja liikkeelle. On asioita, joista ei voi puhua rinta rottingilla. Kantapäät ovat olleet kovassa käytössä, mutta onpa oppikin mennyt perille.
Vaikken kirkon penkkejä juuri kuluta (paitsi konserttien aikana) on yksi säe Isä meidän -rukouksessa palanut kiinni sieluuni. Se kuuluu: “äläkä saata meitä kiusaukseen…”. Voi kysyä, miksei tuo lause kuulu näin: “Tee minut vahvaksi kiusauksen kohdatessani”. Ehkä se olisi liikaa pyydetty.
On toinenkin tutuksi tullut säe: “Ja anna meille meidän syntimme anteeksi…”. En minä pelkää rikkovani jonkun suuren ja käsittämättömän sääntöjä. Ei, minä pelkään loukkaavani niitä, jotka ovat lähimpänä, niitä, joiden loukkaaminen olisi raskainta kantaa.
Globaali vastuu alkaa siis kotoa, lähipiiristä, kotikunnasta ja omasta maasta. Samaan aikaan voi pyrkiä tekemään oikein myös kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Se saattaa jopa olla helpompaa kuin tehdä oikein omia rakkaitaan kohtaan.
Popularity: 19% [?]
Vihreät
Eikö ole turhauttavaa, että juuri kukaan ei opi muiden opetuksista. Aina, jokaisen ihmisen kohdalla, ollaan nollatilanteessa, josta täytyy omien erehdysten kautta oppia elämään säällisesti. “Itsestään paha pappi saarnaa”, sanotaan. Ja naureskellaan opetukselle, että “älä tee kuten minä teen, vaan kuten minä opetan”. Ehkäpä sanoissa on kuitenkin vinha perä.Tällainen ikiaikainen “code of conduct” on myös kymmenen käskyä. Ikuisesta elämästä niitä noudattaen en tiedä, mutta ainakin olisi helpompi elää omantuntonsa kanssa.
Yhden käskyn kuitenkin lisäisin: Kunnioita lapsiasi (ja KAIKKIA lapsia).
Ketään ei voi suojella elämältä. Voi toki sanoa, että tuo tie ei johda mihinkään onnelliseen, mutta tuskin sitä kukaan kuuntelee. Jokaisen on käytettävä omia kantapäitään oppiakseen elämään.
Sen sijaan ystävänä voi olla tukemassa ja lohduttamassa.
Mutta riittääkö se, että itse koettaa välttää loukkaamasta läheisiään tai ketään? Pitäisikö myös puuttua niiden ystävien, tuttujen, kanssaihmisten tekoihin, joiden tietää loukkaavan minun lähimpiäni tai ystäviäni? Istuako kehän laidalla ja tarkkailla, kuinka ystävä ottaa iskut vastaan vai hypätä avuksi? Aina ei voi todeta savolaisittain, etten ole puolesta enkä vastaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Minä olen oman äitini kaltainen: kiihtyvyys lienee kers-luokkaa, joten vilppiä nähdessäni reagoin oitis ja voimakkaasti.