Taidamme kaikki tietää eron positiivisesti ja negatiivisesti ajattelevan ihmisen välillä. Toisen lasi on puoliksi täynnä, toisen puoliksi tyhjä. Karkeaa erotteluahan tuo on, mutta on siinä ripaus totuuttakin.
Kirjoitettu sana on vaikea tulkita täysin samoin kuin on tarkoitettu ja aika monet tunnekuohut syntyvät pikaisista ja vääristä johtopäätöksistä. Itse olen ollut sekä tulkitsijana väärässä että kirjoittanut tekstiä, jota on tulkittu väärin. Sanat ovat miekkaa terävämmät. Sekin on vanha viisaus, joka pitäisi muistaa kirjoittaessaan.
Blogin pitäminen on haastava tehtävä. Minä olen kirjoittanut kohtuullisen aktiivisesti blogiin kolme vuotta. Alussa kirjoittaminen oli vaikeaa ja hyväksytin tekstit muilla. Niitä oikoluettiin ja pohdittiin yhdessä. Nyt ne syntyvät lähes lennosta ja olen rohkaistunut kirjoittajana. Vain erityisen herkistä tai henkilöön menevistä asioista olen pyrkinyt kirjoittamaan useamman version juuri tuon väärin ymmärretyksi tulemisen riskin vuoksi. Haluan, että tekstini luetaan kuten se on kirjoitettu. Se on vaikeaa, sillä sanoilla on monille kovin erilainen kaiku.
Tänä kesänä olen tuntenut suurta halua jakaa kanssanne tuokioita luonnosta. Olen istunut milloin sateen suojassa, milloin helteessä ja miettinyt kuinka mahdoton on osata asettaa sanansa siten, että te ymmärtäisitte, kuinka upeista hetkistä on kysymys.
Miten kuvata sitä esimerkiksi hetkeä, jolloin seisoo järvessä iltamyöhällä ja tienoo on täysin hiljainen. Vain joku vesilintu räpistelee kaukana naapurin rannalla ja koettaa ottaa vauhtia siivet vedenpintaa hipoen. Tuuli nukkuu, puut nukkuvat. Vain vesi liplattaa vaimeasti. Seisoo vedessä ja päättää kaatua veden valtaan hitaasti, kuin hiljaisuutta kunnioittaen. Ja kun viileä vesi on ottanut painon vastaan, näkee omat kätensä vedessä kuin vieraan käsinä. Ei sitä hetkeä osaa kuvata sanoin, ei valokuvin. Se jää mielen sopukoihin ja tuntuu hyvältä vielä pitkään senkin jälkeen kun on noussut vedestä, lähtenyt mökiltä ja aurinko on lakannut lämmittämästä.
Ei ilta, eikä hiljaisuus.
Hetkittäin katsoo kesämaisemaa ja ikävöi sitä, mitä oli ja mikä ei tule takaisin. Nuoruutta? Isovanhempia? Appiukkoa? Hahmoa, joka kulki hieman kumaraisin hartioin pitkin rantaa ja vihelsi. Kesät eivät tuoksu enää samalta, ne tuoksuvat nyt toiselta. On minun, meidän, vuoromme tehdä työtä, nauttia puuhastelusta, rakentaa ja huoltaa. Ja meidän jälkeemme tulevat toiset.
Neljänkympin kriisikö lie, mutta tuntuu hyvältä ymmärtää elämän alku ja loppu sekä tämä välivaihe, joka kestää vain hetkisen ja silti iäisesti. Lasini on ehdottomasti puolillaan ja se täyttyy kokemuksista niin kauan kun on elämää jäljellä.
Popularity: 8% [?]
Vihreät
Pienestä pitäen laulaessani "miespolvet vaipuvat unholaan" näen silmissäni tummien hahmojen hiljaisen ja loputtoman jonon nousevan taustan vuorelle iltahämärässä ja vuorollaan katoavan laen toiselle puolelle. Ajatus ei ole pelottava, vaan pikemminkin lohduttava, koska se on ihmisen osa.