Tänään istuin koulun juhlasalissa kuunnellen isänpäiväohjelmaa. Yksin, tai siis hyvien tyyppien ympäröimänä, mutta ilman juhlakalua eli tokaluokkalaisen isää, joka liiteli samoihin aikoihin kohti konferenssikeidasta. Olisipa nähnyt monikymmenpäisen kuoron, joka lauloi täyttä kurkkua “isäkkäästä, kävelevästä nisäkkäästä”. Laulajat olivat syötävän suloisia! Laulu oli kaunista ja reipasta. Ja niin hyvin opittua, että jokaisesta sanasta sai selvää. Lisäpapukaija tulee papereitta laulamisesta. Kyllä oli nähty vaivaa esitystä varten.
Sillekään ei voi mitään, että lapsukaisten vanhemmat näkivät mitä sattuivat näkemään ja mahtuivat istumaan kuka mihinkin. Vain nopeimmat pääsivät niin eteen, että video- tai valokuvaamisesta voi oikeasti nauttia. Ja kun jokaisen luokan pitää tietenkin esiintyä, aikaakin kuluu juuri niin paljon, että pikkusiskot ja -veikat hermostuvat. Oli siis herkkua saada istua ilman pikkusiskoa isonsiskon esitystä katsomassa.
Pikkusisko oli voimistelemassa omassa ryhmässään kylän toisella laidalla. Sinne sain anopin lapsosen jumppakaveriksi – sielläkin kun oli tarjolla lapsi-vanhempi yhteisharrastusta. Tällä kertaa piti valita näin päin. Vähän nämä kesken harrastuskauden pidettävät iltajuhlat aiheuttavat harmaita hiuksia, kaikkien lasten harrastuksia kun ei voi pysäyttää yhden lapsen juhlien takia.
Kävin tänään isänpäiväostoksillakin, valitettavasti mukaan ei tarttunut mitään kovin yllättävää. Käytännöllistä ehkä, mutta piirun verran tylsää. Lapset toivottavasti huolehtivat sunnuntain yllätyksellisistä elämyksistä.
Oma isäni kuoli hiukan ennen keskimmäisen lapsosen syntymää. Kohta yhdeksän vuotta sitten, vaikka tuntuukin ihan eiliseltä. Esikoinen istui sairaalan käytävällä kun pitelin isää kädestä hänen viime hetkinään. Se oli rankkaa meille kaikille. Muistan surreeni sitäkin, kuinka lapsen luokse eivät tainneet hoitajat ehtiä, enkä voinut ottaa huoneeseenkaan kuolemaa katsomaan. Siinä istua nökötti ukin kaveri oven ulkopuolella.
Vieläkin näen isäni viimeisen katseen, joka on samalla omalla tavallaan kaunein muisto isästä. Lempeä, ymmärtäväinen katse, joka tiesi, että ero on tässä ja nyt. Isän viimeiset vuodet erosivat kovasti aikaisemmista. Itsepäisestä älyköstä oli tullut rauhallinen, tosin nopeasti kiihtyvä, viisas mies. Hänen kanssaan saattoi istua puhelimessa vaikka kuinka pitkään, hänellä oli aina aikaa jutella, ja yleensä aina juttu jäi jotenkin kesken. Ei mennyt kuin hetki puhelun loppumisesta ja puhelin soi taas. “Isä tässä vielä…”
Kuutosluokkalaiset kertoivat juhlassa joko siitä, millainen on oma isä, millainen ihanneisä on ja pojat puhuivat omasta tulevasta isyydestään. Huumorintajuinen, hauska, reipas, pitää huolta jälkeläisistään, kannustava, rajoittava. Turvallinen, leikkisä. Eihän sellaista kuivin silmin voi katsoa. Miten nuorilla ihmisillä on jo haave omasta perheestä, isyydestä. Miten kauniisti he puhuvat ja ajattelevat isyydestä. Ja sitten, miten kaukana ihanne ja arki välillä ovatkaan. Vanhemmuus on vaikea laji, jota pitää harjoitella ahkerasti voidakseen edes kuvitella ymmärtävänsä siitä jotain. Isäni neljäntenä harjoituskappaleena luulen saaneeni erityisannoksen kokenutta isyyttä. Se on ollut hyvä kokemus.
Lapset totesivat lisäksi tänään, että jokaisella ihmisellä on isä, lähellä tai kaukana. Isien toivottiin olevan lastensa arjessa läsnä, ei vain kivaa tekemässä, vaan aidosti kuuntelemassa ja kyselemässä kuulumisia. On tärkeää, että isät ovat läsnä antautumassa riitoihin ja jakamassa kehuja, että ovat mukana hiomassa särmiä; omia ja lasten.
Popularity: 2% [?]

Vihreät
Hieno postaus. Olin mukana isänpäiväjuhlassa tämän kirjoituksesi myötä. Omaa isää ei minullakaan enää ole, mutta muistot säilyvät.Meidän isä saa ansaitut huomiot sunnuntaina niinkuin niin monessa kodissa. Läsnäolo, kuuntelu, tukeminen ja esimerkki isältä kantavat elämässä ja jäävät muistoiksi ja peruspilareiksi.
Isillä on suuri merkitys myös lasten kielen kehitykselle. Kuulemma iltasatuja lukevien isien lapsilla on suuri sanavarasto ja kehittyvät kielellisesti verrokkejaan paremmin. Tässä perheessä ainakin tämä tutkimus pitää paikkansa.
Arleena: tänään askartelimme kuopuksen kanssa sammalruukkuja oppiesi mukaan. Oli mukava etsiä huurteisesta metsästä sammalia ja kiulukoita sekä näperrellä niistä kivoja asetelmia auringon paistaessa. Sammalia ja jäkäliä katsoo ihan eri tavalla, kun miettii miltä jokin laji näyttää ruukussa.