Pitkän vitkuttelun ja pohdinnan jälkeen otin keväällä itsestäni niskalenkin ja ryhdyin kunnolliseksi. Hankin jäsenkortin kuntoklubille ja samalla henkilökohtaisen kunto-ohjelman. Ruokaa en luvannut vähentää tai valiota muuttaa, mutta jokin tunne sisälläni sanoi, että nyt jos koskaan. Ja niin on viikko-ohjelmaan kuulunut jo pitkään lenkki salille useita kertoja viikossa.
Jostain syystä – tai no, 15 vuoden vähäisemmän liikunnan takia – tuloksia on varsin vähän, eivätkä nekään juuri silmille loista. Tärkein on kuitenkin tämä jaksamisen laatu, joka on parantunut huomattavasti. Vaikken vieläkään jaksa kuvitella juoksevani kymmentä kilometriä putkeen, jaksan hoitaa työn, lapset, kaikkien harrastukset ja nämä omat vapaaehtoistyöni suhteellisen hymyssä suin. Stressiä on, mutten koe sitä kuten ennen. On hyvä olla ja sehän on kuntoilun päätarkoitus.
Vaaka tai mittanauha eivät riitä motivoimaan, mutta se hyvä olo, joka syntyy itsensä voittamisesta, rankastakin harjoittelusta, taitojen ja voimien kasvamisesta, se antaa voimaa lähteä uudelleen ja uudelleen liikkeelle.
Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön johtaja, Mikael Fogelholm sanoi kerran minulle, että ero hyväkuntoisen ja huonokuntoisen kolmekymppisen välillä ei ole suuri. Sen sijaan ero hyväkuntoisen ja huonokuntoisen seitsenkymmpisen välillä on jo iso juttu. Olen samaa mieltä. Liikun nyt, jotta vanhuksena olen vetreä kintuistani ja terävä nupistani.
Se, että säästän eläkettäni varten ja kuntoilen vanhuuttani varten ovat omat panokseni tulevaisuuteen. Voihan olla, että teen sen turhaan, mutta mikäs tässä elämässä on varmaa? Ainakin tunnen tekeväni oikein. Siinä sitä on palkintoa kerrakseen.
Popularity: 1% [?]
Vihreät