Mäntsälän teatterikesän lopettaa tänä vuonna Latoteatterin esittämä Eino Leinon elämästä kertova näytelmä Jumalten keinu. Lähes kolmituntisessa esityksessä käydään läpi olennaisimmat kohdat Leinon värikkäästä elämästä.
Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Kirsti Manninen. Ja hyvin oli Kirsti työnsä taas tehnytkin. Runoja oli paljon, oli löydetty juuri ne runot, joissa Leino kipuaan tai rakkauttaan parhaiten tuo esille.
Näyttelijöitäkin oli paljon. Erityismaininnan eilisestä esityksestä ansaitsevat niin Eino Leinon roolin näytellyt Jyri Pekonen. Rooli oli suuri – tunteita skaalan äärestä toiseen. Harrastajanäyttelijältä erinomainen suoritus! Myös Jyrki Kososen Larin-Kyösti oli vahvaa ja luotettavaa työtä. Ei haparointia, ei kankeutta, vaan suoraa asiaa niin että sylki lentää. Samaan tunnetasoon ylsi myös Reija Haavisto niin roolissaan Leinon äitinä kuin Luohena. Nautittavaa ja mukaansa tempaavaa!
Eikä minulla mitään vastaansanomista ole muistakaan rooleista. Hyvää työtä koko teatterin väeltä.
Jokainen hyvä näytelmä synnyttää oivalluksia tai nostaa pintaan jotain uinuvaa. Jumalten keinu muistutti minulle tosiasiasta: Ristinsä kullakin. Jokaisella meistä on taakka, joka ei välttämättä muille näy. Kiitos Latoteatterille syntyjen syvien muistuttamisesta!
Popularity: 7% [?]
Vihreät
Tavalliseen pyörätuoliin verrattuna erona on kysymys sekä painosta että maavarasta. Kun vastaan tulee kynnys, jonka yli tavallisen pyörätuolin saa etupyöriä kohottamalla yksikin avustaja, niin sähköpyörätuoli pysähtyy siihen. Ongelmana eteenpäin pääsystä aiheuttaa siinä vaiheessa pyörä – henkilöyhdistelmän paino (konkreettisissa kokeilutilanteissa painohaarukka on ollut 200-250 kiloa). Akkutekniikan kehittyminen vie vielä oman aikansa.
Miten sähöpyörätuoli eroaa tavallisesta tässä tilanteessa?
Kulttuuri-ihmiset näyttävät heränneen esteettömyteen. Vielä 1990-luvun puolivälissä se tuntui olevan harvojen asia. Edistystä tapahtuu onneksi myös tässä asiassa.
Latoteatterin Leino näytelmää seurasin ennen kaikkea vaikeavammaisimpien Pornaisten Vammaisyhdistys Erityiset ry:n jäsenten kautta. Heihin ja samalla myös hiukan suoraankin itseeni esitys teki vaikutuksen, jota harrastelijateatterissa harvoin vastaavalla voimalla saa.
Ainoa joka jäi paikassa juuri tuolla porukalla mietityttämään oli se olisiko sähköpyörätuolilla paikalle päässyt. Tavallisella pyörätuolilla se kyllä onnistuu. Ja kun Pornaisissa ei kenellekään ole myönnetty sähkötuolin käyttöä (se siitä seuraa, kun vakituiset lääkärit on karkotettu ja keikkalääkärit eivät ehdi perehtyä ja viedä asiaa eteenpäin) se on mäntsäläläinen ongelma.
Latoteatterin palvelu pelasi loistavasti myös väliajalla.
Eino Leinolla oli pistämätön kyky kuvata maailmaa, ihmistä, luontoa ja elämää yleensä. Ei ehkä helposti ymmärrettävällä tavalla, mutta osuvasti.
Niinpä, ristinsä on meistä jokaisella. Toisaalta, kuka on sanonut, että elämän pitää olla helppoa!
Jotkut ihmiset ovat herkempiä kuin toiset. Eino Leino oli näitä tuntehin tuntevia:
“Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
Minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.”
Toisenlainenkin tapa elää löytyy entisen Kuopion piispan Olavi Kareksen aforismikirjasta On on tahi ei ei (WSOY 1956):
“Talvihorroksestaan havahtunut sammakko näki pakkasen palelluttaman varpusen ja lausui aforismin: Viisas on yhtä kylmä kuin ympäristönsäkin.”
Kukkia minultakin Latoteatterille! Ensi-illassa oltiin, ja kolme tuntia Leinosta teki ainakin minuun vaikutuksen. Seurassamme olleet, äidinkieleltään ei-suomenkieliset tosin vähän pitkästyivät, Leinon tekstit kuin eivät ole mitään selkosuomea
(Mitenhän muuten menisi Nocturne selkosuomella?)
Kuuntelen ruislinnun laulua
Kuu paistaa pellon yläpuolella
On kesäyö, ja olen onnellinen….
(kaskisavuun laaksot verhouu…???)
Ei se selko-eino oikein luonnistu..