Kaisu Viitala:

LAPSUUS JA ERITYINEN TUKI PÄIVÄHOIDOSSA

Terminologiaa:
Inkluusio on integraatiota syvempi tavoite yhtenäistää koulujärjestelmä siten, että monenlaiset oppijat ja oppilaat voivat käydä koulua ja olla erityistarpeineen hyväksyttyjä yhteisön jäseniä. Inkluusiolla tarkoitetaan yleis- ja erityisopetuksen sulauttamista yhdeksi yhtenäiseksi kouluksi.

Viitala kirjoittaa artikkelissaan kaiken vuorovaikutuksen merkityksestä lapsen käsitykselle omasta itsestään.
Toiset lapset, vanhemmat ja hoitajat ovat lapsen kehityksen kannalta merkityksellisiä.

VAMMAISUUS, yksilön vai yhteisön piirre?

Viitalan mukaan ihmiskäsitys, arvot ja etiikka ovat jatkuvasti läsnä erityispedagogiikassa. Ihmiskäsitys heijastuu kasvattajan käytöksessä; puheissa ja teoissa. Erityistä huomiota pitää Viitalan mielestä kiinnittää vammasista lapsista muodostettaviin käsityksiin. Diagnoosin myötä lapsen persoonallisuus ja kyvykkyys saattavat hävitä stereotyyppisten käsitysten tai oletusten alle ja lapsen mahdollisuudet kaventua työntekijöiden väärien käsitysten takia. Lapsen tai oppilaan aito kohtaaminen ja hyväksyminen ovat Viitalan mielestä kaikkein tärkeintä, samalla tiedostaen syrjäytymisen riskit.

Erityiskasvatuksen lähtökohtana ollut yksilön muuttaminen on saanut rinnalleen ympäristöjen ja asenteiden muuttamisen, jolloin vammaisuutta ei nähdä yksilön erityisyytenä vaan sosiaalisen yhteiskunnan jäykkyytenä. Kysymys on minulle uusi ja mielenkiintoinen: mitä on vammaisuus? Mikä tuottaa puhetta vammaisuudesta, erilaisuudesta, poikkeavuudesta. Ajatuksen voi kärjistettynä siten, että yhteiskunta, jossa on tilaa vain yhdenlaisille jäsenille, on itsessään vammainen.

ERITYISEN TUEN TARPEESTA VAPAUDENRIISTOON

Käsityksemme vammaisista ja lapsista ovat Viitalan mukaan lähellä toisiaan. Kumpikin nähdään riippuvaisena, lapsellisena, kurittomina tai viattomina. Riippuvuuden ja haavoittuvuuden käsitteet ovat keskeisiä lapsikäsityksessä, joka koskee eritystukea tarvitsevia lapsia. Vaaranahan on vammauttaa lasta liikaa olla tarjoamatta oppimismahdollisuuksia ja odottamalla vähemmän, kuin mihin lapsella voisi olla mahdollisuuksia. “Oman identiteetin ylläpitäminen voi olla vaikeaa, kun riippuvuus on kokonaisvaltaista.” “On vaikea nähdä moninaisuutta, jos rajoittaa yksilöä riippuvuudella”.

Viitala puhuu myös ryhmien ulkopuolelle jättämisestä. “Meidän” ulkopuoliset on jätetty tai sinne jää suuri vähemmistö; lapset, vammaiset, monikulttuuriset, sukupuoleltaan vähemmistöihin kuuluvat ja vanhukset sekä alempiin sosiaalisiin luokkiin kuuluvat henkilöt, “heidän” ryhmänsä. “Heistä” tulee toisia ja heille jää toiseus, jolloin enemmistön on vaikea tai sen ei tarvitse samaistua näihin vähemmistöihin kuuluviin.

Vammaisuuden yksilöllinen määrittely, enemmistön suhtautuminen vähemmistöön, tuen tarpeen riittämättömyys tai huono kohdentaminen muodostavat yhden osan vaikeasti ratkaistavaa haastetta inkluusion onnistumiselle.

ERITYISTUKI JA PÄIVÄHOITO

Viitala kiinnittää huomiota päiväkotien vaihtuviin ryhmiin, aikuisiin ja ryhmien koon muutoksiin. Suurien ryhmien ohella tilat ovat pieniä. Aikuiset (ja lapset!) saattavat väsyä (meteliin, ahtauteen, tunkkaisuuteen). Voidaanko tällöin puhua laadukkaasta ja erityistarpeet huomioon ottavasta varhaiskasvatuksesta (oma kysymykseni)? En voi mitenkään jättää huomiotta sitä, että inkluusio vaikuttaa hienolle ideologialle, mutta käytännössä arkinen tuki luokista puuttuu. Yksi lehtori ei ole yksi lehtori ja yksi erityisopettaja. Yksi lehtori on yksi lehtori vaikka luokassa olisi kuinka monta erityistuen tarvitsijaa. Sama koskenee päivähoitoa.

ERITYISYYDESTÄ MONINAISUUTEEN

Jos vammaisuus nähdään enemmän yhteiskunnan sopeutumattomuutena erilaisuuteen, voidaan ajatella, että jokaisella lapsella (ja aikuisella) on erilaiset edellytykset toimia yhteiskunnassa ja toisaalta jokainen myös antaa erilaisen näkökulman yhteiskunnan toimintaan. Ihannetilanteessa päivähoitoa ohjataan läheltä, se muuttuu haasteiden muuttumisen myötä ja myötäilee kysyntää. Päivähoitoa voidaan kehittää kuntakohtaisesti ja asiantuntemustaan käyttävä henkilöstö voi vaikuttaa toimintaan monella tavalla.

Lapsi nähdään yhteiskunnassa aktiivisena, omaan elämäänsä vaikuttavana olentona. Lapsia kannustetaan aktiivisuuteen. Varhaiserityisopetuksen tavoitteiden taustalla ei kuitenkaan näy lapsen tämän hetken elämänvaiheen arvokkuuden tunnustaminen. Herää kysymys, täytyykö erityistukea tarvitsevaa lasta täydentää, korjata ja parantaa, vai onko hän aktiivinen oman maailmansa rakentajana? Onko lapsuus vain siirtymävaihe aikuisuuteen vai arvokas vaihe tässä ja nyt.