Tänään on ollut haikea olo. Ehkä pitkäksi äitynyt flunssa, hankalaksi venynyt remontti tai sateinen ilma vaikuttaa, mutta surumieli istahti olkapäälle. Siinä se leyhyttelee raskaita siipiään ja riiputtaa päätään. Surumieli-ressukka.
Kävin viemässä kynttilän hautausmaalle. Sytyttäessäni sitä toivoin, että läheiset pitäisivät huolta toisistaan niin täällä kuin siellä jossain. Erityisesti pienimmistä, heistä, joista on kaikista vaikein luopua.
Viimeiset kaksi ja puoli vuotta olen kulkenut kapealla lankulla. Sen nimi on kiitollisuus. Koen suurta ja välillä jopa ahdistavaa kiitollisuutta lapsista. Tiedän, ja minä jos kuka tiedän, etteivät he ole itsestäänselvyyksiä ja siksi päällimmäisenä mielessäni keikkuu ajatus suuresta kiitollisuudesta. Mikäpä keikkuu sen aisaparina? Suuri syyllisyys. Kuinka olen tänään osannut osoittaa kiitollisuuttani? Osoitinko riittävästi? Ja mitä jos en osoittanut? Mitä tapahtuu jos liian kauan on liian kiittämätön ja kuka sitä arvioi?
No, surumieli oli vallannut myös nuorimman tyttären käydessäni isomman tyttären kanssa isoisän haudalla. Pienin oli kirjoittanut sadun. Siinä on kaunis loppu, se menee kutakuinkin näin: vauvajahänelionelisenaelmnsä lopunsaka.
Siitä puuttui pari sanaa, joista nuorin ei voi tietää mitään. Ne ovat “kiitollisina” ja “syyllisinä”. Aina voisi tehdä jotain vielä paremmin. Olla enemmän läsnä, antaa enemmän rakkautta, osoittaa enemmän hyväksyntää. Vaikka tosiasiassa on antanut itsestään jo niin paljon, että iltaisin jäljellä on vain nahka.
Rakastakaa toisianne – ja halatkaa surumieltä lopunsaka. Se on osa elämää, kaikki ei aina voi mennä hyvin. Onneksi monissa surullisissakin saduissa on onnellinen loppu. Kuten nuorimman sadussa tänään.
Popularity: 1% [?]
Vihreät