Salman Rushdie on herättänyt paljon huomiota etnisiä ryhmiä kuvaavilla kirjoillaan. Luin Shalimar, ilveilijä -kirjan kauhua ja nautintoa tuntien. Jos ja kun se, mitä Rushdie kirjoittaa Kashmirin poliittisesta tilanteesta on totta, oksennus ei ole kaukana. Nautintoa puolestaan herättää kirjan juoni, se kantaa läpi monisäikeisten sissijärjestöjen kuvailun, kasmirilaisesta kulttuurista kertovien tarinoiden ja ihmismielen korventumisen.
Tämä kirja ei ole hömppää vaikka se tarjoaa kauniin rakkaustarinan. Shalimar, ilveilijä on tenhoava ollen samalla julma osoitus politiikan ja uskonnon mädännäisyyksistä. Tämän kirjan jälkeen on pakko huutaa ääneen – nyt riittää, nyt viimeinkin riittää. Riittää Pakistan, riittää Palestiina, riittää Israel, riittää Irak, riittää Afganistan ja eritoten nyt riittää uskonnon nimissä murhaaminen, nyt riittää rahan palvonta ja nyt riittää itsekkyys!
Mikä on perimmäinen syy, joka ajaa ihmiset taistelemaan maasta? Se on raha – maa on tuottoisa sijoitus ja mitä vihannampi maa-alue, sitä halutumpi se on. Joskus se on sopivan meritien varrella, toisinaan suojaisa laakso vuorien siimeksessä. Siellä on kenties mineraaleja tai sen kamaralla on astellut muinainen suurmies. Uskonto tai politiikka nielevät kaikki nämä ja monet muut syyt taakseen ja muka antavat luvan yhdelle tappaa toisen.
Suosittelen lukemaan kirjan, joka kertoo kauniista Kashmirista kuin se oli kukoistuksessaan vielä 1900-luvun puolivälissä. Mitä se on tänään ja kuka on onnellinen?
Popularity: 4% [?]
Vihreät
Täytyy vielä sanoa, että Saran toistaiseksi onnistunein lukukokemus on kuitenkin tältä kesältä Ronja Ryövärintytär. Hän oli siitä aidosti niin onnellinen (ja supatteli, että ei ikinä voi kertoa pikkusiskolle Kakkiaisista…). En ole Ronjaa itse koskaan lukenut, mutta voin kuvitella kuinka ujo viidakkotyttömme on nauttinut Ronjan roiseista hahmoista. Teki varmaan hyvää pikkuvarpaita myöten.
Antti luki tosiaan kesäkirjastonsa yhdessä viikossa. Nyt on kärvistellyt ilman uusia lukukokemuksia jo kaksi viikkoa mökillä. Tulisin hulluksi ilman kirjoja. Voin kuvitella, kuinka Hesarin pienimmätkin oikaisut on luettu ja ristisanat ratkottu. Onneksi on ollut Memma mukana järjestämässä ohjelmaa, kuten kesäteatterireissun.
Ensi viikolla menemme taas kirjastoon, pitää palauttaa Marikki ja Uppo-Nalle ja osata lainata riittävästi kirjoja lukutoukille. Ajatella, että joissain perheissä lapset eivät juuri pidä lukemisesta. Meillä sen sijaan parhaimpina päivinä joka sohvalla lojuu joku kirja käsissä. Koirakin nauttii kun saa kiertää jalkopäästä toiseen.
Oiva ajatus tuo yhden kirjailijan tuotantoon tutustuminen kerrallaan. Siinä pääsee parhaiten sinuiksi kirjoittajan sielunmaiseman kanssa. Ja olen ylipäätään iloinen, että jälkipolveni on lukijakansaa. Voi sitä riemua, mikä mummin sydämessä läikehtii lastenlasten lukukokemuksia kuullessa!
Antti (14 v) imaisi juuri juhannuksen tienoilla Jan Guilloun ristiretkitrilogian sekä siihen neljäntenä erillisenä kirjana liittyvän Arnin perinnön. Tarina vie ristiretkistä Tukholman perustamiseen, ja tarjoaa ohessa myös oivan historian oppitunnin (heh heh, mummin salajuoni…). Kun kysyin, mikä oli lukukokemus, niin vastaus oli “MAHTAVA”. Sara (7 v) lainasi juuuri kirjastosta Marikin ja yksi hänen edeltävistä ja ensimmäisistä itse luetuista kirjoistaan oli lapsuuden lempparikirjani, Somersalon Mestaritontun seikkailut. Pihla (5 v) keskittyy Mimmi-lehmän tarinoihin. Sniff, pian ei enää mummin tarvitse eläytyen lukea lapsille kirjoja!!! Paitsi että hyvin voi niinkin tehdä.
Itse tuossa “kevyempänä” (yli 800 sivua) kesäkirjana lukaisin Joseph Kanonin Jaetun Berliinin (A Good German). Tarina alkoi Berliinin miehityksen jälkeisestä ajasta, jolloin Churchill, Truman ja Stalin tapasivat Potsdamissa. Kirjassa kovasti pohdittiin syyttömyyden ja syyllisyyden asiaa. Sattuneesta syystä Berliini ja amerikkalainen vyöhyke ovat minulle rakkaita, ja itse teininä pohdin synnintuntoisena onko oikein, että pidän saksalaisista. Hui hai, sanon minä tänään. Tai en nyt sentään, mutta enpä myöskään pidä siitä, etteivät juutalaiset tunnu mitään oppineen vaan kohtelevat naapureitaan julmasti. Ja jos heitä arvostelee, niin parutaan antisemitismiä.
On muuten kirjojen suomentajia erilaisia! Mielestäni edellä mainittu kirja oli suomennettu onnettoman huonosti (en tosin tiedä, millainen alkukielinen versio on). Nyt yöpöydällä oleva John Le Carrén Ylimmät ystävät sen sijaan on niin letkeää kieltä, että jos olisi suomentajan yhteystiedot, niin onnittelisin häntä hyvin tehdystä työstä. Seuraavaksi lukuvuoroaan odottavaa Doris Lessing.
Tänään radiossa kuultu uutinen setukansan Pekko-eepoksen suomenkielisestä versiosta lukunäytteineen myös herätti mielenkiinnon.
Kiitos Aija!
Menenpä kirjastoon ja hankin kaikki Rushdiet luettavakseni. Minullahan on outo tapa ottaa yksi kirjailija kerrallaan ja lukea kaikki mahdollinen yhteen putkeen. Silloin pääsee hyvin kirjailijan sanojen sisälle ja hänen ajatustensa virrat näyttäytyvät selkeimmin. Viime kesä taisi olla Enni Mustos-kesä…kaipasin helppoa ja historiallista luettavaa. Ei hassumpaa vaalitouhun alla sekään.
Ehkä ensi kesänä on Soininvaaralainen kausi.
Kiitos kirjavinkistä. Myös Rushdien Keskiyön lapset on tosi vaikuttava. Luin sen aikoinaan asuessani Sudanissa, ja 50-luvun Intiaan sijoittuva tarina oli yllättävän helppo tavoittaa.