Lukutoukka minussa on taas nostellut päätään. Liekö nyt tuota aikaakin lukea vai olenko vain pihistänyt sitä kaikesta muusta. Olen kuitenkin nauttinut vaelluksistani pitkin vieraita teitä, taloja ja ihmiskohtaloita.
Kesällä on mukava lukea kevyttä ja poreilevaa kirjallisuutta, vaan eipä mikään estä lukemasta vaikeistakin asioista tai vaikeina pidettyjä kirjailijoita.
Lukusessioni aloitin lukemalla Dan Brownin tuotantoa enemmänkin. Enkelit ja Demonit sekä Da Vinci -koodi ovat ehdottomasti mielenkiintoisimmat, Murtumaton linnake ja Meteroriitti olivat luettavia, mutta kuin toistensa kopiot. Jokin Brownin barbie ja ken -maailmassa töksähti pahemman kerran. Niiden seurassa voi kuitenkin kokea arjesta irtaantumisen riemua ja voi joutua venyttämään ruuanlaittoa, jos sellainen sattuisi kirjan ulkopuolella olemaan ajankohtaista.
Aiemmin kerroinkin jo lumoutuneeni Salman Rushdien kirjasta Shalimar, ilveilijä. Sain myös vinkin lukea Keskiyön lapset, joka ei ollut paikallisen kirjaston hyllyssä tänään. Lainasin pari muuta Rushdien kirjaa sen sijaan. Katsotaan, millaisen vaikutuksen ne minussa synnyttävät. Pakistanin tilanne on edelleen väkivallan ryydittämä.
Rushdien jälkeen ahmaisin Tuulen Varjo -nimisen kirjan, joka on tilapäisesti mennyt piiloon, enkä muista espanjalaista kirjailijaa. Siinä oli tarinaa kerrakseen, vei mukanaan kiireestä kantapäähän. Kuuluu suositeltaviin kirjoihin. Siinä kirjat vaihtavat omistajaa ja niiden ympärillä kieppuu sisällissodan jälkimainingeissa. Ikuinen haaveeni omasta divarista alkoi taas muistutella olemassaolostaan.
Juuri ennen kesää luin Kjell Westön Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran -kirjan. Se on myös mukaansatempaava ja lumoava kirja oman sisällissotamme vaikutuksista Helsingin ruotsinkielisen väestön elämään. Mennyt maailma hyveineen jäi taakse ja kulissit sortuivat rymisten. Jako valkoisiin ja punaisiin näyttäytyy keinotekoisena ja herättää mielenkiinnon muitakin siitä ajasta kertovia kirjoja kohtaan.
Niinpä lainasin isoveljelle Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian ja ajattelin sen lukea itsekin. Kulttuurihistoriaa opiskelleelle kirja antaa vielä enemmän kuin murrosikäiselle. Onneksi hyviä kirjoja voi lukea useammankin kerran.
Dekkarit ovat jääneet lukemistossani vähemmälle, Brown onkin ensimmäinen dekkarikirjailija aikapäiviin, joka on kiehtonut. Muistan pitäneeni Raymond Chandlerista ja Agatha Christiestä. Monet pitävät myös Matti Yrjänä Joensuun ja Ilkka Remeksen kirjoista. Suosittelen tavoilleni uskollisena lukemaan saman kirjailijan teoksia, joten kurssi kirjastoon ja eikun nauttimaan! Jos vielä satut pitämään kotimaisista herneistä, niin johan “lepolasse” houkuttelee.
Muistan kevään 1994 kun olin esikoisen kanssa sairaalassa. Olin saanut sairaalabakteerin, enkä saanut lupaa kotiutua, joten tartuin ystävän tuomaan John Irwingin Vesimieheen. Se oli tikeille tuhoisaa. En tiedä miksi tuo kirja osui kuivana rahisevan huumorintajuni ytimeen, mutta sen muistan, kuinka hohotin ja painoin tyynyllä vatsaani, ettei siihen olisi niin sattunut. Taisin lukea muutaman muunkin Irwingin kirjan sen jälkeen…
Pitipä vielä sanomani, että perheessämme on koira, joka näyttää tältä aina kun lasken kirjan kädestäni tai lakkaan naputtamasta tietokonetta. 
Voi suorastaan kuulla sen huutavan, Heitä luu, Heitä pallo, Heitä sukka, Heitä heitä!!
Popularity: 4% [?]
Vihreät