Aloitan pohtimisen päinvastaisessa järjestyksessä synnistä. Olen ollut koko ikäni erittäin kiinnostunut tietämään, mitä on synti. Ehkä se pohjautuu omaan kastesaarnaani, jossa pappi oli kuulemma kovin sanoin puhunut perisynnistä. Isäni oli siitä hermostunut ja ilmaissut oman kantansa väkevin sanoin (jääköön tässä julkaisematta). Niin tai näin, synti on jäänyt kiehtomaan mieltäni. Syntiä tai synnittömyyttä on jollain tasolla pohdittu myös Vammalan kappalaisen (liekö jo ex-kappalainen) Jari Rankisen blogissa. Päädyin Rankisen blogiin, sillä huomasin, että sitä kautta on käyty minun sivuillani eräänkin kerran. Ihmettelin yhteyttä pitkään, kunnes huomasin googlaamalla, että kommenttiosiossani on Jarin nimi. Ok, tervetuloa!
Jari Rankinenhan on Se Vammalan pappi, joka ei voi vakaumuksensa takia tehdä yhteistyötä naispappien kanssa jumalanpalveluksessa. Siis hän ei voi palvella Jumalaa täyspainoisesti jos alttarilla on naispaimenia. Useamman kerran sivuillani käyneet ihmiset arvaavat, mitä ajattelen. Asia painaa mieltäni siinä määrin, että haluan toisenkin kerran tuoda julki syrjinnän olevan mielestäni pahinta syntiä. Toisen ihmisen yläpuolelle asettumisesta ei ole koskaan eikä missään seurannut mitään hyvää. Vain pahaa.
Olen puhunut asiasta turuilla ja toreilla saamatta oikein vastausta. Moni ymmärrettävästi kokee, ettei osaa sanoa juuta tai jaata. Harvalla on yhtä vahvoja mielipiteitä kaiken maailman asioista kuin itselläni. Voinette kuvitella riemuni, kun huomasin Rankisen sivuilla kommentaattorien joukossa Jaakko Heinimäen. Hän kyseenalaistaa tämän naispappeuskysymyksen hyvin samanlaisin argumentein kuin itse tekisin jos osaisin. Kysymys kuuluu kutakuinkin, mitä tekemistä sukupuolella ja pappeudella on keskenään.
Perjantaisessa kansanmusiikkimessussa Mäntsälän kirkossa pääsin osallistumaan sanan lukuun. Pappina toimi Päivi Laalo ja hänen saarnansa oli todella puhutteleva. Hän käsitteli siinä totuutta. Kävimme mm. totuuskaupassa ja mietimme millainen totuus on. Siitäkään en voinut suoraan vetää johtopäätöstä kuka on enemmän totuudessa, mutta ei kai siitä nyt olekaan kyse.
Lauantaina pohdin nopeasti asiaa ortodoksiystäväni kanssa. Hän kuittasi naispappeusasian omalla ylivertaisen huumorintajuisella taidollaan. Hän sanoi, että asiasta käyty keskustelu on puhdasta genitaaliteologiaa. Sen jälkeen ei sydämessäni naurusta ole tullut loppua. Olen kevyt kuin ilmakupla.
Ihminen ei ole Jumala. Luojan kiitos.
Annan Jari Rankiselle omasta puolestani anteeksi. Hänkin on vain ihminen ja meillä kaikilla on lupa erehtyä. En tunne tarvetta olla enemmän oikeassa kuin hän.
Armoa on ystävät, joilla on sydän ja silmät ja kyky käyttää niitä.
Popularity: 3% [?]
Vihreät
Kuinka sattuikaan, luin eilen illalla loppuun Mika Waltarin pienoisromaanin Kuun maisema (vuodelta 1946).
Saanen siteerata:
“Maailman täytyi muuttua, ajattelin, mutta jotta maailma muuttuisi, täytyi ihmisen muuttua. Vain usko saattoi muuttaa ihmisen, mutta usko toi aina mukanaan suvaitsemattomuuden, toisin ajattelevien vainon ja vääryyyden, olipa kysymyksessä usko tuonpuoleiseen tai tulevaisuuden maailmaan. Uskossa iti ikuisesti suvaitsemattomuuden ja tuhon siemen. Mutta ihminen, joka kuori kuvitelmat mielestään, kunnes ei mitään jäänyt jäljelle, kävi hedelmättömäksi ja kylmäksi. Ihminen oli parantumaton, toisti ikuisesti samat erehdyksensä ja sälytti kuvitelmansa lastensa kannettavaksi tuhoisaksi taakaksi. Mikä lisäsi tietoa, se lisäsi murhetta, mutta usko pohjautui tunteeseen ja kylvi murhaa ympärilleen. Ihmisen perusolemusta ei voinut muuttaa, vain ihmisten välisiä suhteita saattoi muuttaa. Ei siis jäänyt jäljelle kuin sama vanha keino, jota oli jo tuhannesti koeteltu: rakentaa kaavoja ja määritellä rajoja, sulloa ihmisiä niihin tilaston eikä yksilöllisyyden mukaan, murtaa vanhoja ja valaa uusia muotteja, rakentaa valtioita, järjestelmiä ja yhteiskuntamuotoja, jotka takasivat ainakin suvun säilymisen, kunnes törmätessään vastakkain uskonsodissa hajoittivat maailman jälleen vereen ja raunioihin.
Säpsähdin miettimään, oliko minusta tulossa ihmisvihaaja. Kenties vihasin tosiaan kaikkia niitä, jotka vuorenlujasti uskoivat olevansa oikeassa ja olivat uskonsa tähden valmiit syöksemään kaikki muut kadotukseen. Vihasin pakkoa, vihasin suvaitsemattomuutta, mutta ihmistä en toki vihannut. Sen sijaan toivoin mielessäni ivallisesti että minulle suotaisiin anteeksi, ellen kenties kaiken kokemani jälkeen kyllin hehkuvasti jaksanut rakastaakaan ihmistä. Ihminen oli järkyttävä ilmiö ikuisissa kuvitelmissaan, vioissaan ja erehdyksissään, mutta sinänsä tuskin rakastamisen arvoinen. Niin ajattelin ajatellessani maailmaa ympärilläni.
Mutta maaliskuiset päivät loistivat kuten aina ennen puutarhan koskemattomaan hankeen, johon sammaloituneiden omenapuiden varjot lankesivat sinisinä. Huhtikuussa välkkyivät kimmeltävät pisarat räystäissä ja taivaan avaruus humisi kevään tuloa. Aurinko loisti, vaikka maa oli surua ja puutetta täynnä, kuolema oli käynyt ja savu suitsusi yhä nokisista raunioista. Heikkouden heltymys valtasi mieleni. Kenties ihminen oli rakastamisen arvoinen juuri siksi että hän aina niin suunnattomasti erehtyi, piti itseänsä ja kuvitelmiaan uskomattoman tärkeinä ja kypsyi ihmiseksi vain kuollakseen jälkeä jättämättä.”